Nyt kun mini on kolmen viikon ikäinen ja arki alkaa tasaantua pikkuhiljaa niin olen ehtinyt jotenkin prosessoida tuon maaliskuisen kokemuksen, joka ei mennyt about yhtään niin kuin olin suunnitellut ja päättyikin siihen että vauva lähti tehon kautta keskolaan ottamaan vähän vauhtia elämänsä alkutaipaleelle. Varoituksena, että postaus on aivan megapitkä ja hyvinkin yksityiskohtainen, lukeminen omalla vastuulla (varsinkin mikäli vasta harkitset raskautumista :D).
Menin siis tiistaiaamuna 20.3. TYKSiin yliaikaiskontrolliin, jonka toki tiesin hyvin suurella todennäköisyydellä tarkoittavan synnytyksen käynnistystä. Viikonlopun supistukset olivat sentään jotain vähän tehneet niin saatiin homma käyntiin ballongilla eikä tarvittu lääkkeellistä avitusta. Lääkäri teki myös pikaisen kokoarvion vauvasta ja olin iloinen kuullessani että mitään viisikiloista järkälettä sieltä ei pitäisi olla tulossa. Jäin siitä osastolle ja ajattelin pysyä aktiivisena saadakseni synnytyksen kunnolla käyntiin, ballongin kanssa istuminen oli vaikeaa joten oli sinänsä helppo pysyä pystyasennossa. Parin tunnin välein piti käydä käyrillä tsekkaamassa vauvan vointia, ja siinä iltapäiväyhden jälkeen käyrillä maatessani supistukset alkoivatkin yhtäkkiä suht napakoina, kaksi tuntia ballongin laiton jälkeen. Oli aika vaikea ottaa supistuksia vastaan makuuasennossa, joten sain myöhemmät kerrat hengailla seisten, kunhan varoin sotkeutumasta johtoihin. Mulla oli sellainen pieni nystyräinen hierontapallo mukana ja sen puristaminen kämmenissä sekä lantion keinuttelu auttoivat supistuskipuun parhaiten.
Tommi tuli töiden jälkeen seuraksi ja puoli seitsemän jälkeen totesin että mulla on jalat aivan väsyneet siitä tuntikausien steppaamisesta, pakko mennä hetkeksi sängylle lepäilemään. Olin iltavuoron hoitajilta saanut myös lämpögeelipussin, sen pitäminen alavatsalla supistuksen aikana oli myös suuri helpotus, joten uskalsin mennä makuuasentoon. En ehtinyt siinä makoilla edes puolta tuntia kun vatsassa tuntui pari poksahdusta ja lapsivedet pläjähti siihen sairaalasängylle. Se oli nimenomaan sellainen jenkkileffojen "my water just broke" -hetki ja Tommi olisi aika pahasti ollut tulilinjalla jos mulla ei olisi ollut housuja jalassa :D
Paikalle kutsuttu hoitaja sitten totesi että vesi on vihertävää ja lähti soittelemaan synnärille että onko parempi mennä sinne seurantaan, vauvan sykkeet olivat kuitenkin edelleen normaalit. Vesienmeno sai myös supistuksista tuplasti kipeämpiä, olin edeltävien luullut olevan kovia joten kivun voimakkuus pääsi vähän yllättämään. Ballonkikin napattiin siinä samaan syssyyn pois, oli ilmeisesti tipahtanut kohdunsuulta jo aiemmin mutta jostain syystä ei ollut tullut ulos asti. Tässä vaiheessa siis nelisen senttiä auki, mutta lapsiveden värin ja supistusten vahvuuden perusteella mut lähetettiin saliin, jossa oli myös paremmat mahdollisuudet kivunlievitykselle.
Saliinmennessä Tommi pyysi myös mun siskon paikalle, koska noh, lähisuvussa on nähty niin nopeita synnytyksiä että ajateltiin ettei tässä kauaa nokka tuhise ja vauva on ulkona vielä saman vuorokauden puolella. Kello oli tässä vaiheessa jossain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Ehdittiin salissa nopeasti nähdä iltavuoron kätilö kunnes tuli vuoronvaihto ja yövuoron kätilö tuli esittäytymään. Olen kuullut kauhutarinoita joistain synnärin työntekijöistä mutta ah, mulle osui aivan ihana nuori kätilö kohdalle! Vaikka mä siinä puhisin aika tiukkojen supistusten keskellä niin kätilö-Elinan kanssa jutskailtiin ja heitettiin läppää, ja siinä ohessa ehdotti mulle erilaisia kivunlievityskeinoja. Ensimmäisistä ilokaasuhönkäyksistä tuli vähän pöhnäinen olo ja sanoinkin siinä että fiilis on kuin Lyni-illan jäljiltä. Kävin jossain kohtaa suihkussakin, mutta palelin niin kauheasti että halusin vaatteet takaisin päälle. Supistukset olivat siinä 22-23 aikaan niin pitkiä ja kipeitä, että edelleen arvuuteltiin tuleeko vauvasta kalat vai oinas.
Puolenyön jälkeen meikäläistä ei kauheasti enää naurattanut. Kovat supistukset olivat kestäneet yli viisi tuntia eivätkä olleen avanneet kohdunsuuta juuri yhtään siitä 4-5 sentistä jossa oli ollut saliin siirryttäessä. Vedin ilokaasua kuin viimeistä päivää, sen vuoksi myös mun suuta kuivasi ihan järkyttävästi ja kaikki supistusten väliset hetket Tommi antoi mulle vettä tai mehua. Tajusin vasta jälkikäteen siskon kanssa jutellessa että vedin oikeasti varmaan kolme litraa nestettä naamariin siinä n. kuuden tunnin aikana o_O Jossain yökahden aikoihin oon alkanut vinkua epiduraalia, kun supisti niin tiheään etten saanut hetkeäkään levättyä ja pelkäsin että ponnistusvaiheessa multa ei sitten löydy enää voimia. Tovin vielä kätilö kannusti selviämään ilokaasun, lämpögeelipussin ja tens-laitteen turvin, mutta kun en vieläkään ollut sitä kuutta senttiä enempää auki niin vihdoin 3:24 sain epiduraalin, jonka kanssa ehkä torkahdin, tai ainakin vajosin johonkin suloiseen kivuuttomuuskuplaan.
Yhtäkkiä havahduin siitä kuplastani kun saliin alkoi ilmestyä lisää väkeä ja tokkuraiset aivoni nappailivat ilmasta sanoja "imukuppi", "leikkuri", "sektio". Menin jonkinasteiseen paniikkiin, mutta onneksi sisko otti tilanteen haltuun ja rauhallisesti väänsi mulle rautalangasta mikä on homman nimi, vauvan sykkeet oli sen verran laskussa että ponnistaminen olisi aloitettava aikalailla heti. Imukuppi ja episiotomia oli mun synnytyspelkojen kärjessä heti sektioon joutumisen jälkeen, mutta tietty päämääränä oli sillä hetkellä ainoastaan saada mukula ulos elävänä. Kohdunkaulaa oli vielä pieni reuna jäljellä, joten lääkäri työnsi käsin sitä pois tieltä mun ponnistaessa pelkän paineentunteen ohjaamana, olinhan saanut epiduraalin vain puolisen tuntia aiemmin niin en tuntenut juuri mitään vyötäröstä alaspäin. Tuntui että aloin ponnistaa ilman että vauva olisi vielä lähelläkään synnytyskanavaa, ja yksi hoitaja jopa painoi mua mahan päältä aina kun ponnistin. Tähänastisessa elämässäni en ole kokenut mitään niin turhauttavaa kun kokoan kaikki voimani ja puserran minkä ikinä jaksan, ja sitten joku sanoo "hyvähyvä, pää on melkein jo ulkona". Siinä hetkessä mietin että halkaiskaa mut tai jotain, en jaksa enää, mutta jotenkin vaan apinanraivolla puski eteenpäin vaikka tuntui että päästä poksahtaa kohta joku verisuoni.
Vain 22 minuutin (joka tuntui noin viikolta) ponnistamisen jälkeen klo 4:34 näin jalkojeni välissä makaavan harmahtavan mötkäleen joka ei päästänyt pihaustakaan. Tuijotin vauvaa ja ympäröivä huone pimeni ympäriltä, olen kuulemma kysynyt sukupuolta ja sitten hätääntynyt miksei se rääkäise. Muistan miettineeni että nyt et jumalauta kuole etten mä tehnyt tätä kaikkea turhaan. Hoitohenkilökunta siinä antoi meidän rauhassa ihmetellä vastasyntynyttä poikaamme, joten joku aivosolu päässäni ymmärsi että ei tässä ilmeisesti mitään hengenhätää ole. Hetken päästä kuitenkin sanoivat vievänsä pojan virkoamaan, Tommi lähti mukaan ja mä en jaksanut juuri muuta miettiä kuin että saatana mikä työmaa. Jännä kyllä, tässä vaiheessa en mitenkään panikoinut vaikka tosiaan tulokkaasta ei salissa saatu irti muuta kuin pari pihausta eikä kukaan osannut sanoa miksi oli joutunut ahdinkoon tai kuinka kauan ehti kärsiä hapenpuutteesta. Juttelin lääkärin kanssa siinä jo samalla kun hän ompeli episiotomian jatkeeksi tullutta pientä repeämää, kauheasti en keskustelusta muista mutta mulle oli tärkeintä kuulla, että itse en olisi mitään voinut tehdä eritavalla, ja sain kehuja siitä miten hyvin tsemppasin vaikka olin varmasti todella uupunut.
Jälkeiset tulivat aika helpolla ja istukka oli kuulemma täydellinen, kohtukin lähti supistumaan hyvin. Olin valvonut aikalailla vuorokauden, mutta ilmeisesti jossain hormonikuohussa höpöttelin kätilö-Elinan kanssa mm. tatuoinneista siinä kun hän tikkasi mun epparihaavaa kiinni. Aika pian yksi hoitajistakin tuli kertomaan että poika alkoi pian keskolaan pääsyn jälken hengittää itse, ei siis ensimmäisen vartin happikaappihoidon lisäksi tarvittu edes happiviiksiä. Jonkin ajan kuluttua myös Tommi tuli takaisin ja kertoi pienokaisen availleen jo silmiäkin ja että oli päässyt syöttämään häntä tuttipullolla. Oli aika pöllämystynyt olo kummallakin, ihmeteltiin vain että onko meillä oikeasti vauva ja ONKO SE OIKEASTI SIIS POIKA :D Tommi näytti mulle myös ottamiaan kuvia, vauvalla oli kasvot ihan turvoksissa ja muutenkin näytti "vieraalta", mutta tärkeintä oli nähdä ja kuulla että suurin hätä oli ohi. Saatiin myös kuulla, että mikään ei viitannut pidempään hapenpuutteeseen ja että poika lähti kaikinpuolin toipumaan hämmästyttävän nopeasti. Apgar-pisteitä tosin ei herunut kuin 3/4/4, mutta olisi voinut mennä huonomminkin...
1. vaiheen kesto 08:57
2. vaiheen kesto 00:22
3. vaiheen kesto 00:16
Yhteensä 09:35
Saatiin aamupalaa ja mä kävin pikaisesti suihkussa, kun odoteltiin että osastolta tullaan mua hakemaan. Olin vielä aika heikossa hapessa, enkä olisi mitenkään päin pystynyt istumaan pyörätuolissa, että tulivat sängyn kanssa ja mietittiin milloin pääsen vihdoin pojan luokse. Toinen hoitajista sitten keksi soittaa keskolaan ja kysyä voidaanko siinä samalla reissulla pyörähtää siellä, jotta meidän ensikontakti ei venähtäisi niin pitkälle. Poika olikin onneksi avohuoneessa jossa ei sillä hetkellä ollut muita vauvoja niin mut saatiin sängyn kanssa kärrättyä paikalle. Olin ehtinyt jo murehtia että tunnistanko oman vauvani ja vielä enemmän että tunnistaako hän mut äidikseen, ja mua jännitti ihan hirveästi koko sen matkan synnäriltä keskolaan. Juuri kun päästiin perille niin kuulin rääkäisyn, sanoin heti että tuo taitaa olla meidän vauva ja aloin itkeä ihan holtittomasti. Keskolan hoitajat asettelivat pojan mun paidan sisään ja mä vaan paruin onnesta, tälläkin hetkellä nousee kyyneleet silmiin sitä hetkeä muistellessa.
Oltiin keskolassa yhteensä puolisentoista tuntia, siitä ajasta nukuin poika kainalossa varmaan tunnin. Paikalla oli myös lastenlääkäreitä kertomassa pojan tilanteesta, mutta meille ei Tommin kanssa kummallekaan jäänyt hirveästi muistikuvia - paitsi tärkein tieto että poika on niin hyvässä kunnossa kuin tuollaisen maailmaansaapumisen jälkeen voi olla.
Huh, pakko ehkä jättää loput sairaalahöpötykset seuraavaan postaukseen, kun tästä tuli jo tällaisena ihan hävyttömän pitkä postaus. En tiedä onko kukaan jaksanut tänne asti edes lukea, tämä oli ehkä enemmänkin mulle itselleni muistoksi tarkoitettu selostus. Kyllä alkoi silmäkulma kostua monta kertaa tämän kirjoittamisen aikana, vaikka olen tämän selostanut ties kuinka monelle ihmiselle tässä kuluneiden viikkojen aikana.
Postauksen ensimmäinen ja viimeinen kuva Tommin ottamia, keskimmäiset siskon kamerasta.
Menin siis tiistaiaamuna 20.3. TYKSiin yliaikaiskontrolliin, jonka toki tiesin hyvin suurella todennäköisyydellä tarkoittavan synnytyksen käynnistystä. Viikonlopun supistukset olivat sentään jotain vähän tehneet niin saatiin homma käyntiin ballongilla eikä tarvittu lääkkeellistä avitusta. Lääkäri teki myös pikaisen kokoarvion vauvasta ja olin iloinen kuullessani että mitään viisikiloista järkälettä sieltä ei pitäisi olla tulossa. Jäin siitä osastolle ja ajattelin pysyä aktiivisena saadakseni synnytyksen kunnolla käyntiin, ballongin kanssa istuminen oli vaikeaa joten oli sinänsä helppo pysyä pystyasennossa. Parin tunnin välein piti käydä käyrillä tsekkaamassa vauvan vointia, ja siinä iltapäiväyhden jälkeen käyrillä maatessani supistukset alkoivatkin yhtäkkiä suht napakoina, kaksi tuntia ballongin laiton jälkeen. Oli aika vaikea ottaa supistuksia vastaan makuuasennossa, joten sain myöhemmät kerrat hengailla seisten, kunhan varoin sotkeutumasta johtoihin. Mulla oli sellainen pieni nystyräinen hierontapallo mukana ja sen puristaminen kämmenissä sekä lantion keinuttelu auttoivat supistuskipuun parhaiten.
Iltapäivällä vielä hymyilytti
Tommi tuli töiden jälkeen seuraksi ja puoli seitsemän jälkeen totesin että mulla on jalat aivan väsyneet siitä tuntikausien steppaamisesta, pakko mennä hetkeksi sängylle lepäilemään. Olin iltavuoron hoitajilta saanut myös lämpögeelipussin, sen pitäminen alavatsalla supistuksen aikana oli myös suuri helpotus, joten uskalsin mennä makuuasentoon. En ehtinyt siinä makoilla edes puolta tuntia kun vatsassa tuntui pari poksahdusta ja lapsivedet pläjähti siihen sairaalasängylle. Se oli nimenomaan sellainen jenkkileffojen "my water just broke" -hetki ja Tommi olisi aika pahasti ollut tulilinjalla jos mulla ei olisi ollut housuja jalassa :D
Paikalle kutsuttu hoitaja sitten totesi että vesi on vihertävää ja lähti soittelemaan synnärille että onko parempi mennä sinne seurantaan, vauvan sykkeet olivat kuitenkin edelleen normaalit. Vesienmeno sai myös supistuksista tuplasti kipeämpiä, olin edeltävien luullut olevan kovia joten kivun voimakkuus pääsi vähän yllättämään. Ballonkikin napattiin siinä samaan syssyyn pois, oli ilmeisesti tipahtanut kohdunsuulta jo aiemmin mutta jostain syystä ei ollut tullut ulos asti. Tässä vaiheessa siis nelisen senttiä auki, mutta lapsiveden värin ja supistusten vahvuuden perusteella mut lähetettiin saliin, jossa oli myös paremmat mahdollisuudet kivunlievitykselle.
Saliinmennessä Tommi pyysi myös mun siskon paikalle, koska noh, lähisuvussa on nähty niin nopeita synnytyksiä että ajateltiin ettei tässä kauaa nokka tuhise ja vauva on ulkona vielä saman vuorokauden puolella. Kello oli tässä vaiheessa jossain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Ehdittiin salissa nopeasti nähdä iltavuoron kätilö kunnes tuli vuoronvaihto ja yövuoron kätilö tuli esittäytymään. Olen kuullut kauhutarinoita joistain synnärin työntekijöistä mutta ah, mulle osui aivan ihana nuori kätilö kohdalle! Vaikka mä siinä puhisin aika tiukkojen supistusten keskellä niin kätilö-Elinan kanssa jutskailtiin ja heitettiin läppää, ja siinä ohessa ehdotti mulle erilaisia kivunlievityskeinoja. Ensimmäisistä ilokaasuhönkäyksistä tuli vähän pöhnäinen olo ja sanoinkin siinä että fiilis on kuin Lyni-illan jäljiltä. Kävin jossain kohtaa suihkussakin, mutta palelin niin kauheasti että halusin vaatteet takaisin päälle. Supistukset olivat siinä 22-23 aikaan niin pitkiä ja kipeitä, että edelleen arvuuteltiin tuleeko vauvasta kalat vai oinas.
Yhtäkkiä havahduin siitä kuplastani kun saliin alkoi ilmestyä lisää väkeä ja tokkuraiset aivoni nappailivat ilmasta sanoja "imukuppi", "leikkuri", "sektio". Menin jonkinasteiseen paniikkiin, mutta onneksi sisko otti tilanteen haltuun ja rauhallisesti väänsi mulle rautalangasta mikä on homman nimi, vauvan sykkeet oli sen verran laskussa että ponnistaminen olisi aloitettava aikalailla heti. Imukuppi ja episiotomia oli mun synnytyspelkojen kärjessä heti sektioon joutumisen jälkeen, mutta tietty päämääränä oli sillä hetkellä ainoastaan saada mukula ulos elävänä. Kohdunkaulaa oli vielä pieni reuna jäljellä, joten lääkäri työnsi käsin sitä pois tieltä mun ponnistaessa pelkän paineentunteen ohjaamana, olinhan saanut epiduraalin vain puolisen tuntia aiemmin niin en tuntenut juuri mitään vyötäröstä alaspäin. Tuntui että aloin ponnistaa ilman että vauva olisi vielä lähelläkään synnytyskanavaa, ja yksi hoitaja jopa painoi mua mahan päältä aina kun ponnistin. Tähänastisessa elämässäni en ole kokenut mitään niin turhauttavaa kun kokoan kaikki voimani ja puserran minkä ikinä jaksan, ja sitten joku sanoo "hyvähyvä, pää on melkein jo ulkona". Siinä hetkessä mietin että halkaiskaa mut tai jotain, en jaksa enää, mutta jotenkin vaan apinanraivolla puski eteenpäin vaikka tuntui että päästä poksahtaa kohta joku verisuoni.
Vain 22 minuutin (joka tuntui noin viikolta) ponnistamisen jälkeen klo 4:34 näin jalkojeni välissä makaavan harmahtavan mötkäleen joka ei päästänyt pihaustakaan. Tuijotin vauvaa ja ympäröivä huone pimeni ympäriltä, olen kuulemma kysynyt sukupuolta ja sitten hätääntynyt miksei se rääkäise. Muistan miettineeni että nyt et jumalauta kuole etten mä tehnyt tätä kaikkea turhaan. Hoitohenkilökunta siinä antoi meidän rauhassa ihmetellä vastasyntynyttä poikaamme, joten joku aivosolu päässäni ymmärsi että ei tässä ilmeisesti mitään hengenhätää ole. Hetken päästä kuitenkin sanoivat vievänsä pojan virkoamaan, Tommi lähti mukaan ja mä en jaksanut juuri muuta miettiä kuin että saatana mikä työmaa. Jännä kyllä, tässä vaiheessa en mitenkään panikoinut vaikka tosiaan tulokkaasta ei salissa saatu irti muuta kuin pari pihausta eikä kukaan osannut sanoa miksi oli joutunut ahdinkoon tai kuinka kauan ehti kärsiä hapenpuutteesta. Juttelin lääkärin kanssa siinä jo samalla kun hän ompeli episiotomian jatkeeksi tullutta pientä repeämää, kauheasti en keskustelusta muista mutta mulle oli tärkeintä kuulla, että itse en olisi mitään voinut tehdä eritavalla, ja sain kehuja siitä miten hyvin tsemppasin vaikka olin varmasti todella uupunut.
Jälkeiset tulivat aika helpolla ja istukka oli kuulemma täydellinen, kohtukin lähti supistumaan hyvin. Olin valvonut aikalailla vuorokauden, mutta ilmeisesti jossain hormonikuohussa höpöttelin kätilö-Elinan kanssa mm. tatuoinneista siinä kun hän tikkasi mun epparihaavaa kiinni. Aika pian yksi hoitajistakin tuli kertomaan että poika alkoi pian keskolaan pääsyn jälken hengittää itse, ei siis ensimmäisen vartin happikaappihoidon lisäksi tarvittu edes happiviiksiä. Jonkin ajan kuluttua myös Tommi tuli takaisin ja kertoi pienokaisen availleen jo silmiäkin ja että oli päässyt syöttämään häntä tuttipullolla. Oli aika pöllämystynyt olo kummallakin, ihmeteltiin vain että onko meillä oikeasti vauva ja ONKO SE OIKEASTI SIIS POIKA :D Tommi näytti mulle myös ottamiaan kuvia, vauvalla oli kasvot ihan turvoksissa ja muutenkin näytti "vieraalta", mutta tärkeintä oli nähdä ja kuulla että suurin hätä oli ohi. Saatiin myös kuulla, että mikään ei viitannut pidempään hapenpuutteeseen ja että poika lähti kaikinpuolin toipumaan hämmästyttävän nopeasti. Apgar-pisteitä tosin ei herunut kuin 3/4/4, mutta olisi voinut mennä huonomminkin...
1. vaiheen kesto 08:57
2. vaiheen kesto 00:22
3. vaiheen kesto 00:16
Yhteensä 09:35
Saatiin aamupalaa ja mä kävin pikaisesti suihkussa, kun odoteltiin että osastolta tullaan mua hakemaan. Olin vielä aika heikossa hapessa, enkä olisi mitenkään päin pystynyt istumaan pyörätuolissa, että tulivat sängyn kanssa ja mietittiin milloin pääsen vihdoin pojan luokse. Toinen hoitajista sitten keksi soittaa keskolaan ja kysyä voidaanko siinä samalla reissulla pyörähtää siellä, jotta meidän ensikontakti ei venähtäisi niin pitkälle. Poika olikin onneksi avohuoneessa jossa ei sillä hetkellä ollut muita vauvoja niin mut saatiin sängyn kanssa kärrättyä paikalle. Olin ehtinyt jo murehtia että tunnistanko oman vauvani ja vielä enemmän että tunnistaako hän mut äidikseen, ja mua jännitti ihan hirveästi koko sen matkan synnäriltä keskolaan. Juuri kun päästiin perille niin kuulin rääkäisyn, sanoin heti että tuo taitaa olla meidän vauva ja aloin itkeä ihan holtittomasti. Keskolan hoitajat asettelivat pojan mun paidan sisään ja mä vaan paruin onnesta, tälläkin hetkellä nousee kyyneleet silmiin sitä hetkeä muistellessa.
Huh, pakko ehkä jättää loput sairaalahöpötykset seuraavaan postaukseen, kun tästä tuli jo tällaisena ihan hävyttömän pitkä postaus. En tiedä onko kukaan jaksanut tänne asti edes lukea, tämä oli ehkä enemmänkin mulle itselleni muistoksi tarkoitettu selostus. Kyllä alkoi silmäkulma kostua monta kertaa tämän kirjoittamisen aikana, vaikka olen tämän selostanut ties kuinka monelle ihmiselle tässä kuluneiden viikkojen aikana.
Postauksen ensimmäinen ja viimeinen kuva Tommin ottamia, keskimmäiset siskon kamerasta.
